Kauan suunniteltu sukellus- ja hyväntekeväisyysmatka Tansaniaan toteutuu 1.11. – 21.11. välisenä aikana. Yhteensä 13 sukeltajaliiton jäsentä lähti ikimuistoiselle matkalle Sukeltajaliiton ystävyyskouluun Nanhyanga B:hen, Etelä-Tansaniaan. Jo ennen matkan alkua on sattunut kaikenlaisia kommelluksia. Kirjoitan tätä artikkelia puolivälissä matkaa eikä uusilta käänteiltä ole vältytty tälläkään kertaa.

Paikallinen lentoyhtiö Precision Air vaihtoi jatkolentoaikatauluja kuin sukeltaja märkäpukua. Viimeisin aika oli kuitenkin kaikkein haitallisin, vaihtoaikaa Mtwaran lentoon olisi Dar es Salaamissa vain vajaa tunti. British Airwaysin pilotti lisäsi hanaa ja saavuimme perille tunnin etuajassa yhtä varustelaatikkoa köyhempänä.

Lento Mtwaraan olikin ainoa lento mikä Tansaniassa on toiminut. Majoituimme Intian Valtameren rannalle Mikindanin kaupunkiin 10 Degrees South –lodgeen. Meri oli turkoosinsininen ja palmut huojuivat trooppisessa tuulessa.

Aloitimme sukeltamiset puolella ryhmällä. Jo ennen matkaa oli käynyt selväksi, ettei kaikille riitä varusteita ECO2 – sukelluskeskuksesta. Jakauduimme siis kahteen ryhmään ja ei-sukeltava ryhmä tutustui Mtwaran ja Mikindanin nähtävyyksiin ja monipuoliseen suahilikulttuuriin. Maissipuurot ja papukastikkeet tulivat tutuiksi.

Vedenalainen maailma oli huikaiseva. Valtavat koralliriutat ja lukemattomat kalaparvet saivat sukeltajat haukkomaan henkeään regulaattorin kautta. Groupers, fusiliers, angel fishes, lion fishes, scorpion fishes, blue spotted rays, sea horses, tortoises, you name it. Ruusukorallit, tulikorallit, saniaiskorallit ja lukemattomat muut lajit seurasivat toisiaan. Parhaiten muistoihin piirtyi se yli kaksimetrinen ja 130 – kiloinen Giant Grouper. Oli siellä alhaalla melkoinen ilotulitus unohtamatta muutamaa ikävää dynamiittikalastuksen kaukaista räjähdystä.

Matkan päätarkoitus oli alkamassa - kolmepäiväinen vierailu Sukeltajaliiton ystävyyskouluun. Edessä oli 120 km pölyistä hiekkatietä kohti länttä. Kuoppia riitti vaikka kaikille maailman sukeltajille mutta kello 14 aikaan saavuimme koululle Tandahimban maakuntaan. Koululle johtavan tien reunaa kansoittivat kaikki koululaiset hurraten ja laulaen tervetuliaislauluja sukeltajille ja mukanamme matkanneille kuudelle LiiKen vapaaehtoiselle sekä Sports Development Aid Mtwaran henkilökunnalle. Taisi muutama meistä tirauttaa kyyneleen silmäkulmaan, allekirjoittaneella ainakin nousivat ihokarvat pystyyn. Niin upea kokemus se oli.

Tervetuliaispuheiden jälkeen jaoimme koulukomitealle ensimmäiset lahjamme. Yli kahden tuhannen euron arvosta lapioita, vasaroita, sahoja, peltisaksia, ruuvimeisseleitä pensseleitä ja paljon muuta. Kiitokset lahjoituksista Rauno Bärnille työkaluliike IKH:sta, Kati Frille puutarhaliike Sofianlehdosta, ja Max Alfthanille Fiskarsilta. Komitean suut loksahtivat auki, mutta me ryhdyimme hommiin.

Osa lähti korjaamaan pulpetteja, osa jatkamaan jo aloitetun luokkahuoneen rakentamista ja loput tasoittamaan urheilukenttää ja ison ulkovessakuopan reunoja. Paikallisia oli ainakin tuhat ja myös he osallistuivat oikein mallikkaasti kaikkiin talkoisiin. Auringon laskiessa olimme muuranneet seinää, naputelleet pulpetteja, paiskineet satoja lapiollisia maata eri kohtiin urheilukentillä. Mittasimme myös lentopallokentän paikan, olihan Radio Nova lahjoittanut liikunnan opettajan koulutuksen, pillin, yhden pallon sekä lentopalloverkon ”Lahjoita Liikuntaa” –kampanjan kautta.

Illallinen oli maittava. Otsalamppujen valossa syöty riisi-liha-papu sekoitus maistui herkulliselta. Kymmeniä lapsia roikkui ikkunoissa katsomassa kuinka valkoiset eli wazungut popsivat. Ilta oli lämmin ja leuto tuuli puhalsi ikkunoista. Nanhyangan kylässä ei ollut satanut moneen kuukauteen ja vesi oli haettava 20 km:n päästä. En tiedä moniko sai ”suihkuvettä” illalla omassa paikallisessa perheessään, mutta kauan sai isäntä suostutella minua, ennen kuin hyväksyin puoli ämpärillistä vettä ja kauhan. Peseytyminen täysikuun loisteessa, palmulehvillä suojatun ulkohuoneen siimeksessä sai mzungun miettimään elämän menoa ihan toiselta kantilta.

Kukko kiekui klo 5.15. Ja kaikki kylän ihmiset heräsivät. Ulkona oli hämärää, auringon nousuun oli vain minuutteja. Paikallisen elämänrytmin ymmärtämiseen ei mennyt kuin hetki. Kun sähköä ei ole, pitää kaikki valoisa aika käyttää tarkasti hyväkseen. Kokoonnuimme aamiaiselle ja vaihtamaan isäntäperheen kokemuksia. Lähes kaikki olivat nukkuneet kuin murmelit. Kahvin, teen ja hedelmien jälkeen oli aika ryhtyä töihin.

Jatkoimme työskentelyä ryhmissä. Kello kymmeneltä lentopallokenttä oli valmis. Muut ryhmät pakersivat omien hommiensa parissa. Pulpettiryhmä oli korjannut 32 pulpettia ja vielä nelisenkymmentä lonksui ja vaappui kun niiden päälle istui. Pulpetithan eivät olleet suomalaistyyppisiä, vaan niissä istui neljä lasta vierekkäin. Ja käyttö oli kovaa. Koulun 700 oppilaasta vain vähän yli puolella oli pulpetti.

Ulkohuussikuopan pohjalle valmistui tiilikehikko ja netball –kentälle saatiin uudet koripylväät pystyyn. Chigogolo SDA:sta ajeli Tandahimban ja Nanhyangan väliä projektiautolla ja raahasi lautoja, nauloja, sementtiä, juomavettä ja vettä sementin tekoa varten. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lämpötila lähenteli 35 astetta. Vettä kului litratolkulla ja vaatteet alkoivat muistuttaa enemmän Pariisi-Dakar –rallin ajopukuja. Ihmisakun virta alkoi olla punaisella, kaivattiin lounasta.

”Se vuohi rääkäisi niin säälittävästi” kuului jonkun suusta. Mutta kastikkeessa se maistui niin taivaalliselta. Koulun rehtorin ulkokeittiössä ahkeroi kuusi naista ja kaksi SDA:n työntekijää. Ja sapuskat olivat sen mukaisia. Iltapäivä oli pyhitetty liikunnalle mutta toisin kävi.

Viesti yläkertaan oli kuultu ja kesken lentopalloharjoitusten taivas aukeni. Ja sitä tuli niin paljon kuin taivaasta mahtui. Kauan odotettu sade pieksi Nanhyangaa ja siitä ottivat ilon irti niin lapset kuin sukeltajatkin. Sateen tauottua ilma oli kirkas ja lämmin. Oli aika pelata netball –peliä ja lentopalloa paikallisten kanssa.

Kukaan sukeltajista ei ollut aikaisemmin pelannut netball – peliä. Oli hienoa nähdä innokkaita urheilijoita molemmin puolin. Katsojia oli satamäärin ja kannustukset raikuivat suuntaan ja toiseen. Valkoisten joukkue otti nopeasti 5-0 johdon uskomattoman hienoilla pussituksilla. Koulun tytöistä koostunut joukkue höystettynä muutamalla opettajilla otti valtavan loppukirin mutta pilli pelasti meidät. Voittomarginaaliksi jäi vaivainen piste.

Lentopallokenttä oli niin tuore kuin voi olla. Betoni oli hädin tuskin kuivunut teräsputkien alla. Nyt sukeltajajoukkue haastoi paikalliset opettajat ja SDA:n henkilökunnan. Hyvällä sykkeellä pelannut opettajien joukkue oli alussa niskan päällä ja kansa kannusti villisti opettajien joukkuetta. Mutta Kauhavan rauta ei ruostu. Sisulla ja vähän onnellakin sukeltajayhdeksikkö kiepautti 25–20 pistevoiton hurjasti taistelleista Makonde -heimolaisista. Punainen aurinko laski kylän taakse kun voitontanssiaan mukailleet sukeltajat taapersivat kylän ainoaan olutbaariin nauttiman yhden huurteisen voiton kunniaksi. Päivällisen jälkeen kaikki kirjaimellisesti kaatuivat isäntiensä vuoteisiin herätäkseen kylän havahduttavaan kukonlauluun.

Perjantain ohjelma oli lyhyt. Kolme tuntia töitä, suora lähetys Radio Novaan ja nelimaali –pelin opettelua. Tekstiviestit alkoivat paukkua heti kun Novan lähetys oli eetterissä. Olikohan kukaan ollut aikaisemmin vastaavassa suorassa lähetyksessä. Maalasimme vielä koulun liitutaulut mustalla taulumaalilla sekä kunnostimme sateen pehmittämää kenttää. Nelimaali oli tietysti aivan uusi peli tansanialaisille mutta hyvin he sen heti oppivat. Tiukka nelimaaliottelu kuudesluokkalaisten kanssa päättyi 12-12 –tasapeliin. 

Jos oli tervetuliaistanssit ja –laulut mahtavat, niin samaa voi sanoa läksiäisistäkin. Istuimme ”kutsuvierasaitiossa” ja nautimme upeista tansanialaisista lauluista ja monivivahteisista puheista. Läksiäislahjaksi saimme kolme kiloa cashew –pähkinää. Sukeltajat vastaavasti lahjoittivat laatikollisen Helsinki Cupin lahjoittamia jalkapalloja ja pelikenkiä, neljä settiä pelipaitoja ja -sukkia, runsaasti t-paitoja, lippalakkeja koulutarvikkeita sekä Suomen lipun. Koulukomitean puheenjohtaja oli enemmän kuin onnellinen ja niin olivat koululaisetkin. Hymy loisti myös sukeltajien kasvoilta.

Matka takaisin Mtwaraan oli yhtä pölyinen ja roukkuinen kuin tullessakin. Ihmettelimme suuresti sitä miksei Tandahimbassa ollut satanut lainkaan, vaikka Nanhyangassa satoi kaatamalla. Etäisyyttä oli vain parisenkymmentä kilometriä. Oliko puhelu yläkertaan ihan oikeasti toteutunut?

Mikindanin lahden kauneus salpasi hengitystä. Pidimme vielä ruoka- ja musiikkivoittoiset harjakaiset Mikindanin ”Yacht Clubilla” aina pikkutunneille saakka. Maailmanympärimatkalla olleet kaksi katamaraania kelluivat lahdella, lienevätkö nukkuneet silmäystäkään.

Aamulla jätimme hyvästit ECO2:n ja 10 Degrees Southin henkilökunnalle onnellisen tietämättöminä lentoyhtiömme Precision Airin kikkailusta meidän kustannuksellamme. Siitä lisää seuraavassa artikkelissa…